Ujojen poikien sauna

Mua on tässä vähän ihmetyttänyt yksi asia. Mitä enemmän sitä mielessäni olen pyöritellyt, sen enemmän se on alkanut jopa suorastaan häiritä. Tänpäiväinen Magic Mike -pohdinta Twitterissä Lauran kanssa sitten viimeistään sai mut ihan kunnolla puhisemaan pääni sisällä, ja nytpä sitten puhisen ihan ääneenkin.

Miksi naisten avoimen seksistinen suhtautuminen miehiin on jotenkin yleisesti hyväksyttävää, kun mies vastaavasta käytöksestä saisi yhteiskunnan paheksunnan ja vihat päälleen?

On ihan ok, että leffateatterin täydeltä naisia huokailee kuola suupielestä valuen miesstrippareita valkokankaalla. Jos vastaava leffa tehtäisiin naisista, syytettäisiin miehiä todennäköisesti häpeällisestä naisten esineellistämisestä ja käskettäisiin katsoa pornonsa kotonaan. Itseasiassa uskon, että kovin moni mies ei edes odottaisi leffan ensi-iltaa viikkoja etukäteen, traileria edestakaisin kelaten ja kiimasta hihkuen, koska a) sellaista käytöstä ei katsottaisi hyvällä ja b) netti on täynnä parempaa pornoa kuin myötähäpeää herättävällä juonella varustettu leffa (rumista!) striptease-artisteista.

On hauskaa ja villiä käytöstä naiselta puristaa miestä takapuolesta. Mies, joka tekee saman naiselle, saa varautua vähintäänkin litsariin ja juomien lentämiseen naamalleen. Erityisesti tämä korostuu osapuolten ikäeron ollessa suuri: vekkulin puumanaisen lähestyminen kuitataan huumorilla kun taas irstas äijä on ainoastaan vastenmielinen, vaikka ahdistelun uhria todennäköisesti ahdistaa molemmissa tapauksissa ihan yhtä paljon.

Teekkarien saunailloissa löylyvuoroja on kaksi: naisten sauna ja sekasauna. Useimmiten vain jälkimmäinen, kun ujot tytöt jättävät saunomisen kokonaan väliin tai ryhtyvät rohkeiksi. Vitsillä puhutaan ujojen poikien saunasta, mutta koskaan en ole kuullut tosissaan kysyttävän saunaillan miespuolisilta osallistujilta, haittaako heitä naisten läsnäolo saunassa. Syksyn ensimmäisissä saunailloissa törmääkin aina hämmentyneisiin katseisiin phuksipojan kohdatessa suihkussa alastoman teekkaritytön.

Työpaikalla naiset voivat hyvin puhua miespuolisista työkavereistaan poikina, mutta tytöttelyä pidetään loukkaavana naisten aliarvioimisena. Työyhteisön miehistä voidaan puhua näiden sukupuolta korostaen, mutta auta armias jos joku erehtyy luonnehtimaan naispuolisen työntekijän käytöstä jotenkin sukupuolelleen tyypilliseksi.

Raiskaajat, seksuaaliset ahdistelijat ja pelurit ovat aina miehiä.

Miksi miesten oletetaan olevan kyltymättömiä seksipetoja, jotka tuntevat itsensä imarrelluksi kenen tahansa naisen huomiosta, samalla kun naisen itsensä standardit ovat niin korkeat, että kuka tahansa tätä lähestyvä mies on ilman muuta ällöttävä sika?

Ja jotta tämä ei jäisi liian ulkokohtaiseksi tarkasteluksi, otan mukaan vielä esimerkin omasta elämästäni. Melko henkilökohtaisen ja jopa lievää häpeää tuottavan sellaisen, koska sellaisia me naiset olemme ei käy enää perusteluksi itselleni. Minä, naimisissa oleva nainen, pidän oikeutenani harrastaa kevyttä flirttiä työkaverini, tietääkseni sinkun pojan (miehen!), kanssa. Okei, minut tuntevat tietävät minun flirttaavan melko kevyin perustein, vailla taka-ajatuksia eikä koskaan ilman jonkinlaista aloitteeksi tulkittavaa signaalia toisen osapuolen taholta, mutta tilanteen kuvitteleminen toisinpäin on silti aika karua. Sinkkutytölle flirttaileva naimisissa oleva mies aiheuttaisi työpaikalla todennäköisesti hämmennystä, jopa pahennusta, koska kyseisenkaltainen käytös asettaisi tytön jotenkin selvästi alisteiseen asemaan mieheen nähden. Miksi siis minä naisena oletan, että vastapuoli automaattisesti tulkitsee flirtin vain viihdyttäväksi leikiksi, jota se itselleni on, vaikka kyseessä todellisuudessa on valtapeli, jota mies ei voi voittaa?

(En näistä pohdinnoista huolimatta kuitenkaan aio lopettaa flirttaamista, koska se on aivan liian herkullinen kanssakäymisen muoto. Mutta minä toisaalta en aio katsoa Magic Mikea, pidän takapuoltani kohtalaisen julkisena omaisuutena enkä pahastu tytöksi kutsumisesta tai iskuyrityksistä, kunhan toinen osapuoli ei ole spurgu tai muuten vain tuhannen päissään/pahanhajuinen.)

PS. Seksikkäistä flirttikuvista krediitit Tommille!

Haluan, tahdon, tarvitsen?

Kun huomaa kirjoittaneensa kilometrin verran tekstiä vailla minkäänlaista sisältöä, on ehkä hyvä aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä. Voihan sitä näinkin tuntejaan käyttää. (Ja näköjään sitten kirjoittaa sen saman kilometrin vähän eri sanoin, hienoa. Jaarittelusta pitämättömät lukijat voivat hypätä suoraan viimeiseen kappaleeseen, ette menetä paljoa.)

Siis, kuluttaminen. Aihe, joka on blogimaailmassa ollut esillä aina, mutta viime aikoina ehkä enemmän kuin koskaan. Molempine ääripäineen.

Toiset raportoivat tuhannen euron edestä uusia ostoksia viikottain, toiset saarnaavat turhaa tavaran haalimista vastaan. Itse putoan ehkä johonkin harmaalle alueelle näiden kahden välissä. Väitän vaatekaappini sisällön olevan harvalukuisempi kuin nuorella naisella keskimäärin, mutta toisaalta olen aina käyttänyt rahaa melkoisen huolettomasti. Käytössäni on edelleen yläasteella hankittuja alushousuja enkä ole ikinä heittänyt roskiin vaatetta, joka ei olisi ollut rikki. Toisaalta ostin derbyliigan pikkujouluihin 129 eurolla mekon, jota olen niiden jälkeen käyttänyt kerran. En ole häämekkoani lukuunottamatta ikinä hankkinut vaatteita netistä ja minua suorastaan kauhistuttaa tilaan nää kaikki ja palautan jos ne ei ookaan kivoja -mentaliteetti, joka tuntuu olevan vallalla ainakin blogimaailmassa, ehkä nuorten naisten elämässä yleensäkin? Toisaalta en ikinä voisi ostaa vaatteita kirpputorilta, koska minua ällöttää ajatus jonkun tuntemattoman käyttämistä tavaroista, vaan tahdon omistaa kaiken uutena.

Moni tiedostavamman kuluttamisen puolesta puhuva perustaa ajatuksensa etiikkaan -liiallinen tavaran hankkiminen on maapallon tulevaisuuden kannalta kestämätöntä, lapsityöläiset raatavat itsensä hengiltä, jotta länsimaalaiset voisivat ostaa kaappinsa täyteen halpaa roinaa, ympäristö, luonnonvarat ja niin edelleen. Itse voin tunnustaa olevani todella itsekäs kuluttaja. Minua ei varsinaisesti kiinnosta, kuka vaatteeni on tehnyt ja missä olosuhteissa. Olen ostanut surutta halpoja ketjuliikkeiden riepuja, joskin olen myös käyttänyt niitä vuosia. Luonnonmateriaaleja olen suosinut aina, koska ajatus muoviin kääriytymisestä ei tunnu erityisen houkuttelevalta. Olen pyrkinyt välttämään tiukasti tiettyyn sesonkiin sidottuja vaatteita -ja toisaalta myös käyttämään sesonkivaatteitakin ympäri vuoden-, koska olisihan hölmöä joutua luopumaan kivoista vaatteista kuukausiksi sen takia, että niitä ei voi johonkin vuodenaikaan käyttää. Itsekkyyteni on siis sattunut johtamaan myös eettisesti ihan kestäviin ratkaisuihin. Hyvä niin.

Vaikka vaatteet ovatkin aina olleet suurin yksittäinen menoeräni, olen oikeastaan vasta blogien myötä ihan tosissani kiinnostunut niistä ja oman tyylini rakentamisesta. Aluksi kiinnostus näkyi ehkä entistäkin innokkaampana ostamisena. Inspiroiduin muiden tyyleistä ja rohkenin kokeilemaan erilaisia juttuja pukeutumisessa. Niin, ja halusin ottaa kivoja asukuvia. Koska olen kuitenkin aina ollut melkoinen tyylikameleontti, ei shoppailun seurauksena syntynyt täydellisen harmonista vaatekaappia vaan sekalainen kokoelma vaatteita laidasta laitaan. Tämä toki sopii ihmiselle, joka yhtenä päivänä tahtoo pukeutua nahkahousuihin ja toisena kukkamekkoon, mutta sekalaiseen joukkoon mahtuu helposti myös monta harha-askelta. Vaate, joka kaupassa on tuntunut hyvältä, ei kotona yhtäkkiä enää eksykään päälle. Olen karsinut hutiostoja sekä vanhoja lemppareita, jotka eivät nykyiseen tyyliin tai kroppaan istu, kärräämällä niitä sukulaisille ja kierrätykseen kassikaupalla. Silti kaappini pohjalla majailee vaatteita, joista en raaski luopua mutta joita en niiden mitäänsanomattomuuden vuoksi juuri käytäkään. Nämä vaatteet ovat sen verran uusia, etten voi vedota niiden eläkeiän täyttymiseen, tai maksaneet aikoinaan sen verran paljon, että niiden ilmaiseksi eteenpäin laittaminen tuntuu haaskuulta. Toisaalta tuntuu tyhmältä pukeutua tympeisiin vaatteisiin vain siksi, että tulisi niitäkin käytettyä edes joskus.

Nykyään harkitsen ostoksiani kauemmin kuin ikinä aiemmin. Tavoitteeni on vaatevarasto, jonka jokaista yksilöä rakastan palavasti. Laadin listoja vaatekaapin kulmakivistä ja vaatteista, joita ehdottomasti tarvitsen. (Useimmiten päädyn silti ostamaan jotain ihan muuta, koska tosirakkaus ei katso tarvelistoja.) Haaveilen kotimaisten suunnittelijoiden uniikkituotteista ja aikaa kestävästä laadusta. Kun ennen en olisi voinut kuvitellakaan maksavani mistään vaatekappaleesta muutamaa kymppiä enempää, on vaatekaapissani nyt jo useita yli sadan euron tuotteita. Ja haavelistallani äidin kanssa tehdyn kaupunkikierroksen ansiosta muutama moinen enemmän, kröhöm. Koska rahavarani kuitenkin ovat edelleen rajalliset (olenhan vielä hetken aikaa köyhä opiskelija), tarkoittaa kalliimpien vaatteiden ostaminen myös ostamista harvemmin. Uusi vaate tuntuu aina hyvältä mutta kenties vieläkin paremmalta, kun sen hankkii pitkän ja huolellisen harkinnan jälkeen. Ehkä silti kaikkein parhaimmalta tuntuu se, kun jättää jonkin vaatteen ostamatta ja huomaa jälkikäteen että elämä jatkuu ilmankin sitä. Jopa ilman niitä Monkin kukkafarkkuja, jotka minä idiootti jätin ostamatta alennusmyynneistä.

Olen siis onnistunut hillitsemään halujani kohtalaisesti, joskaan ostettujen vaatteiden vähentynyt määrä ei juurikaan vaikuta pankkitilin saldoon niiden ollessa entistä arvokkaampia. No, sentään vaatekaapin notkuvat hyllyt kiittävät painolastin vähentymisestä. Entäpä sitten ne tarpeet, ihan todelliset sellaiset? Treenikassini on äärimmäisen epäergonominen, sen olkahihna korjattu kahteen otteeseen rautalangalla ja nyt jälleen hajalla eivätkä treenikamatkaan oikein täydellisesti mahdu sinne. Pitkälahkeisia urheiluverkkareita olen ollut vailla miltei vuoden. Rintaliivejä omistan edelleen ehkä seitsemät käyttökelpoiset, niistäkin suurin osa liian isoja. Kummasti vain näitä asioita ostaessa aina iskee piheys: kyllähän mä nyt vielä tällä pärjään ja enhän mä nyt oikeesti näitä tarvi. Vaikka elämänlaatu voisi ihan huimasti parantua uuden treenikassin myötä, niin olisihan se nyt tosi tylsää laittaa rahansa johonkin hyödylliseen. Ja senkin kerran kun jotain ihan oikeasti tarpeellista sitten ostan, sen pitää olla jotenkin ihan överiä: käytettynä (!) ostamani rullaluistimet ovat aavistuksen isot, joten huomenna suuntaan Ruoholahden Suutarille ottamaan mittoja käsintehtyjä mittatilausluistimia varten. Mutta ne eivät ole edes kalliit yhtään parempiin normiluistimiin verrattuna ja miten mahtavaa on se, että joku tuote oikeasti tehdään alusta asti ihan juuri minua varten?! No ihan älyttömän mahtavaa, kuulkaas.

Koska onnistuin näköjään jälleen kerran purkamaan sydäntäni kilometrin verran, edelleen aika pitkälti ilman minkäänlaista sanomaa, lienee jonkinlainen loppukaneetti paikallaan. Mutta kun en oikein itsekään tiedä, mitä tällä kaikella halusin sanoa. Ehkä sen, että jatkuva ostosmassojen vyörytys blogeissa on alkanut vähitellen ahdistaa minuakin. Että olen pikkuhiljaa kasvamassa astetta tiedostavammaksi kuluttajaksi, olkoonkin että rakastan uusien tavaroiden omistamista ihan liikaa voidakseni kokonaan luopua shoppailusta. Että kymmenen ketjuliikkeen massavaatteen sijasta laitan rahani nykyään mieluummin johonkin ainutlaatuisempaan ja laadukkaampaan. Ehkä halusin myös ihmetellä sitä, että sadan euron laittaminen johonkin sydäntä sykähdyttävän ihanaan on huomattavasti helpompaa kuin parin kympin käyttäminen oikeasti tarpeelliseen asiaan. Mutta kun omistaa jo paljon enemmän kuin yhden vaatekerran, niin onko mikään uusi oikeastaan enää todella tarpeen? Ja toisaalta eikö mikä tahansa pitkäaikaista iloa tuottava asia olekin hankkimisen arvoinen? Niinpä voisin ottaa tavoitteekseni tästä lähtien ostaa vain sellaista, jonka tiedän ilahduttavan minua vielä vuosien päästäkin silkalla olemassaolollaan, sellaista jonka omistaminen on ilo pelkän ostamisen sijasta. Ja ehkäpä ei olisi huono tavoite sekään, että ostamalla ilahduttaisin myös myyjää, että tuotteen takana oikeasti olisi ihan aito ihminen?

Kuvituksena toimivat herkät muotikuvat by Tommi kiltalehtemme kesänumerosta, tätä lookia varten ei tarvinnut pennosiaan tuhlata!

Täydellinen

Olen aina pitänyt itseäni melkoisen mahtavana tyyppinä. Meikäläisellä on upea vartalo, nätti naama ja fiksu pää. Olen hyvä suunnilleen kaikessa, mihin ryhdyn. Kerron hauskoja juttuja ja olen muutenkin filmaattinen. Lyhyesti sanottuna, olen täydellinen.

En ole ikinä katsonut peiliin ajatellen näyttäväni ihan järkyttävän kamalalta.

En ole ikinä tosissani halunnut muuttaa mitään ulkonäössäni.

Totta kai keksin itsestäni asioita, joita voisi muuttaa. Minulla on esimerkiksi mielestäni aika iso nenä. Ja aika pienet tissit. Huonon ihoni kanssa olen tapellut vuosia. Olen käynyt erilaisten kosmetologien luona ja kokeillut erilaisia ihonhoitotuotteita. Nykyään tilanne on ollut muutaman vuoden jo tosi hyvä, onneksi.

Huono iho tai iso nenä ei kuitenkaan ole saanut minua ikinä tuntemaan itseäni jotenkin epäonnistuneeksi ihmiseksi. Aika ankeaa olisi elämä, jos pitäisi jatkuvasti murehtia asiaa, jolle ei mitään voi ja jonka kanssa täytyy joka päivä elää.

Minä rakastan itseäni, aina ja täysillä. Minua katsoo peilistä joka päivä hyvännäköinen nainen ja kaikin puolin loistotyyppi.

Toivoisin kovasti, että kaikkia muitakin katsoisi.

Ettei yhdenkään tytön, naisen, pojan tai miehen tarvitsisi vihata peilikuvaansa, näkyi siellä sitten laiha tai pyöreä vartalo, siniset, ruskeat tai vihreät silmät, kiharat tai suorat hiukset, iso tai pieni takapuoli tai ihan mitä tahansa.

Ihan varmasti löytyy joku, jonka mielestä minä olen ruma ja tyhmä. Sorrun minäkin arvioimaan muiden ihmisten ulkonäköä ja luonnetta. Ei kukaan voi miellyttää kaikkia, ja aina löytyy joku itselle epämieluinen tyyppi.

Niin kauan kuin rakastaa itseänsä varauksetta, ei ole mitään väliä sillä mitä kukaan muu ajattelee.

Minun ihannemaailmassani jokainen pitäisi itseään täydellisenä juuri sellaisena kuin on.

Ja ihan taatusti jossain joku toinen myös pitää sinua täydellisenä.

Välitilassa

Siitä kun olin viisitoistakesäinen on kymmenen vuotta.

Siihen kun olen oikeasti aikuinen on vähintään saman verran, toivottavasti.

Blogeja selatessani törmään moniin ihananoloisiin, samastuttaviin ja ihastusta herättäviin. Juuri tuollaisesta elämästä minäkin nauttisin. Sitten huomaan kirjoittajan olevan 16-vuotias.

Toisessa ääripäässä ovat päälle kolmikymppisten äitien, kotoilijoiden (kuinka inhoankaan tuota sanaa) ja idyllistä perhe-elämää viettävien vauva-sisustus-ruoka-design-arkiblogit. Niiden maailma tuntuu vieraalta.

Niin kovin aikuiselta.

Tuntuu, että olen edelleen se sama tuore ylioppilas joka kahta kuukautta vajaat kuusi vuotta sitten asteli TKK:n luentosaliin ensimmäistä kertaa. Kenties muutamaa kokemusta rikkaampi mutta pohjimmiltani samanlainen.

Niin kauan kuin opiskelee saakin kai huijata olevansa nuori.

Kohta sekin lysti päättyy. Yksi ajanjakso elämässä.

On aika astua työelämään, ehkäpä tulla äidiksi, hankkia asunto ja asuntolaina.

Saako silloin ottaa asukuvia?

Haaveilla yökyläilystä?

Lähteä kavereiden kanssa retkelle tuntemattomalle paikkakunnalle, yöpyä teltassa tai askeettisessa leirimökissä, valvoa läpi yön, vierailla erikoisessa kesätapahtumassa ja kirjoittaa ylös kaikki huonoimmat vitsit?

En tiedä, mutta tänä viikonloppuna onneksi saa.

Siitä lisää myöhemmin, jos selviän hengissä takaisin.

Mistä ei voi vaieta, siitä on puhuttava

Minun kohdallani noin osapuilleen kaikki asiat kuuluvat kyseiseen kategoriaan, kanssaeläjieni harmiksi. Tällä kertaa liikutaan alueella julkiset vessat, joten ei liene syytä kelata kuvan alle, mikäli aihe ei syvemmin kosketa.

Kaikkihan me tiedämme, että tytöt eivät kakkaa. Jos nyt kuitenkin silloin tällöin satut viihtymään hieman pidempään nenääsi puuteroimassa, voit (omalla vastuulla) jatkaa lukemista.

En tiedä olenko yksin tämän asian kanssa, mutta minusta on jotenkin äärimmäisen kiusallista, mikäli isommalta asialta julkisesta vessasta (Tilanne, jota muuten vältän viimeiseen asti, sillä koen henkilökohtaisen kriisin joka kerta joutuessani kakkaamaan ilman mahdollisuutta pestä pyllyäni jälkikäteen, ja pideesuihkulla varustetut julkiset vessat ovat harvinainen aarre. Jokaisessa tilassa, jossa joudun vähänkään pidempiä aikoja viettämään, skouttaan lähes ensitöikseni vessat löytääkseni parhaiten varustellun spotin tarpeilleni.) poistuessani oven takana odottaa jo seuraava hätää kärsivä. Tuntuu jotenkin äärimmäisen henkilökohtaiselta tulla yllätetyksi jonkin niin yksityisen toiminnan jäljiltä. Lisäksi olen joka kerta varma, että juuri silloin olen taatusti unohtanut vetää vessan tai jättänyt jälkeeni vähintäänkin muutamat vauhtiviivat pöntön pohjalle ja todennäköisesti olen vielä vääntänyt mahdollisimman pahanhajuiset ripulit, niin että vahingossakaan ei jää epäselväksi, millä asialla siellä vessassa on oltu.

Lähes yhtä hämmentävä tilanne on itse olla yllättäjän asemassa, kun väkisinkin katse (tai hajuaisti) osuu johtolankoihin edellisen kävijän istunnon luonteesta. Silloin tuntee itsensä jotenkin likaiseksi tirkistelijäksi, astuneensa tilanteeseen, jossa ei oikeastaan olisi sopivaa olla.

Toisenlaista hämmennystä aiheuttaa ihmisten välinpitämättömyys julkisten (ja jopa työpaikan) vessojen siisteyden ylläpitoa kohtaan. Siellä vessassa on se harja ihan syystä, sitä sopii käyttää jos aihetta on. Ei kai jengi kotonaankaan jätä hervottomia kakkaroiskeita pitkin pönttöä ja epämääräisiä nestepisaroita (pliis, ole vettä) istuimelle, eihän? Sitä paitsi mikään ei ole ärsyttävämpää kuin se, että itse käyt vain pissalla mutta edellisen kävijän ansiosta pönttöön jää edelleen ilkkumaan ruskea raita. Eihän sitä nyt toisen p*skoja sentään viitsisi ruveta siivoilemaan mutta kerropa siinä seuraavalle tulokkaalle että ne kakat eivät muuten sitten ole minun jäljiltäni.

Ettäs tiedätte.

Oodi Suomelle

Oi Suomi, sinä ihana maa

jossa vaimo ja mies voivat olla toistensa parhaita ystäviä

sen lisäksi, että rakastavat.

jossa nuorten naisten ja miesten yhteissaunassa ei ole mitään arveluttavaa

(ainakaan jos he ovat teekkareita).

jonka neljä aidosti erilaista vuodenaikaa

täydentävät toisiaan.

jossa luonto on jokaisen ulottuvilla

vaikka asuisi suurkaupungissa.

jossa ihmiset ovat rehellisiä

eivätkä teeskentele.

jossa hiljaisuutta ei ole pakko täyttää tyhjillä sanoilla

joita kukaan ei kuuntele.

jonka kaduilla kulkiessa ei tarvitse pelätä

enempää kuin normaalia on.

jossa mitään ei tarvitse perustella sanoilla

siksi että olen nainen (tai mies).

jossa ruoka on puhdasta, terveellistä ja hyvää

ja sitä on tarpeeksi kaikille.

jossa on hyvä elää

pitkän elämänsä loppuun saakka.

Aikuinenko?

"Jos nyt ihan realistisia ollaan niin kuinka monta +25 vuotiasta, naimisissa olevaa naista tiedät jolla on bestis jonka kanssa käy yökyläilemässä", kysyi eräs anonyymi taannoin.

En yhtään, kai. Tosin eipä nyt tule mieleen yhtään 25-vuotiasta naimisissa olevaa naista, jonka mahdollisista yökyläilyistä ja bestiksistä tietäisin yhtään mitään.

Söin perjantaina jäätelöä alkupalaksi, koska teki mieli.

Otin hölmöjä kuvia itsestäni.

Tänään hölkkälenkillä kirmasin eteenpäin täyttä vauhtia suu leveässä virneessä, koska olin niin onnellinen.

Laiturilla venyttelyn päätteeksi hyppäsin alusvaatteissani mereen.

Ilman yleisöä olisin tehnyt sen alasti.

Miksi pitäisi luopua kyvystään riehua, nauraa ja seikkailla, kun saavuttaa jonkin tietyn iän?

Olen mieluummin lapsellinen kuin elämäänsä kyllästynyt.

Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä rohkeammin tartun hetkeen.

Eikö sen niin pitäisikin olla?

Anna minun rakastaa enemmän (tyttöjä)

Minulla on 589 facebook-kaveria mutta ei J:n lisäksi yhtään sellaista ystävää, jolle voisin soittaa milloin tahansa vaikka ei olisi edes asiaa. Itseasiassa en muista, milloin olisin viimeksi soittanut jollekin muulle kuin perheenjäsenelle tai Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöön.

On minulla silti sosiaalista elämää, ajoittain paljonkin. On mukavia työkavereita, mahtavia derbytyttöjä, opiskelukavereita. Silti olisi ihanaa omistaa ihan etuliitteetön ystävä. Ihminen, jonka kanssa on hyvä olla.

Haluaisin ystävän, jonka luona voisi käydä yökylässä ja laittaa aamulla yhdessä aamupalaa.

Haluaisin ystävän, jonka kanssa voisi kokea seikkailun omassa kotikaupungissaan.

Haluaisin ystävän, jonka seurassa voisi olla vaivaantumatta hiljaa tunteja, mutta puheripulin sattuessa höpöttäisimme yhteen ääneen läpi yön.

Haluaisin ystävän, joka olisi olemassa edes pikkuisen minua varten, ja jota varten minä olisin, aina.

Haluaisin ystävän, jota voisin rakastaa.

Tässä on kuitenkin yksi mutta. Vähän sellainen kuin tässä Lapinlahden lintujen kappaleessa:

Mielelläni sinut äidin luokse veisin
juotais ehkä kahvit
isälle sut esittelisin

Mutta se ei käy sillä minä olen orpo.

Minä en rakasta ihmisiä. Muita kuin vanhempiani ja J:tä. Minä viihdyn seurassa, siitä ei ole kyse. Voin pitää jotain ihmistä hauskana, kauniina, fiksuna tai mielenkiintoisena. Viime aikoina olen jopa vähän ihastunut joihinkin ihmisiin. Mutta minä en tiedä, miten ystävystytään. Miten poistetaan etuliitekavereilta etuliitteet ja aletaan olla tekemisissä ihan pelkkinä ihmisinä ilman mitään määrittelyjä? Ja toisaalta, ovatko ne sen arvoisia kuitenkaan, tarpeeksi kiinnostavia?

Ja sitten vielä:

Tarvitsenko minä edes ystävää, kun minulla on jo ihminen, johon tuhlaan kaiken rakkauden mitä minusta ikinä löytyy?

Tarvitsenko minä ystävää, kun henkilökohtaisimpiakin asioitani kuuntelemaan kelpaa kuka tahansa? (Paitsi tällaisia, oikeasti henkilökohtaisia.)

Ansaitsenko minä ystävää, kun en useimmille antaisi edes mahdollisuutta yrittää?

En tiedä.

Mutta haluaisin.

Ehkä.

Intohimoista

Minä olen aika lunki ihminen. Sellainen, joka ei paiskaa telkkaria ulos ikkunasta Suomen hävitessä jääkiekossa tai syöksy riemusta kiljuen ulos julistamaan onnellisuuttaan saadessaan haluamansa työpaikan. En tarkoita, että olisin jotenkin apaattinen tai joka tilanteessa täydellisen tyyni ja hillitty. (Itseasiassa en tiedä, olenko missään tilanteessa erityisen tyyni ja hillitty.) Harva asia vain oikein todella merkitsee minulle jotain.

Innostun kyllä helposti melkein asiasta kuin asiasta, ja pienetkin jutut voivat herättää minussa suuria tunteita. Saatan juosta suu vaahdossa ja silmät kiiluen markkina-alueella etsimässä mainoksessa luvattuja lampaita, mutta lampaiden puuttuessa en heittäydy maahan parkumaan, vaan totean ei sitten ja jatkan matkaa. Teen helposti ison numeron merkityksettömistäkin jutuista ihan vain numeron tekemisen ilosta, mutta en jaksa vaivata päätäni turhilla jutuilla kovin pitkään. Pienenä minulle kaikki oli ihan sama, ja nykyäänkin olen vähän sellainen go with the flow -ihminen. Mitä tapahtuu, se tapahtuu, ja useimmiten siihen voi olla ihan tyytyväinen.

Asenteeni johtuu ehkä osittain siitä, etten ole oikeastaan ikinä joutunut erityisemmin ponnistelemaan minkään eteen. Koulussa tahkosin kymppejä vaivattomasti, opiskelupaikkaani pääsin sisään papereilla, kesätöiden ja muiden hommien kanssa on tärpännyt aina suhteellisen helposti, silmäpeli baarissa tuotti sinkkuvuosina yleensä toivotun tuloksen. Olen saanut aina kaiken, mitä olen halunnut. Tosin yleensä olen aina myös halunnut sen, mitä olen saanut. Hetkellinen pettymyskin kääntyy nimittäin minun päässäni nopeasti Siksi Oikeaksi ratkaisuksi.

Tänä keväänä valittiin uusia jäseniä derbyliigamme travel teameihin. Meinasin purskahtaa itkuun, kun oma nimeni ei löytynyt rosterista. Olin vihainen, pettynyt ja surullinen. Sitten totesin, etten olisi keväällä kuitenkaan ehtinyt treenata niin aktiivisesti kuin edustusjoukkueessa pelaaminen edellyttää, minulla ei olisi ollut varaa matkustaa pelimatkoille ulkomaille ja oikeastaan haluan vielä kehittyä pelaajanakin ennen traveltiimipaikan hyväksymistä. Jos taas olisin päässyt travel teamiin, olisin ollut hurjan iloinen saavutuksestani, karsinut muista menoistani ja tuhlannut säästöjäni huoletta pelireissuihin. Minulle jokainen tilanne on win-win, joten miksi erityisen aktiivisesti pyrkisin mihinkään suuntaan?

Ainoa asia, josta en tingi, on parisuhteeni. Sen eteen olen valmis näkemään niin paljon vaivaa kuin se vain suinkin vaatii. Käytän energiaa ja aivokapasiteettia uusien kivojen pariskunta-aktiviteettien suunnitteluun jatkuvasti, miehen ihanuus pyörii mielessä vähintään kerran minuutissa ja muutenkin rakastan ihan täysillä. Muuten uskoisin intensiivisen ihmissuhteen jopa vieneen intohimokapasiteettia muilta jutuilta, mutta kun ei sitä kapasiteettia oikein ikinä ole ollut.

En ole ikinä fanittanut mitään tai ketään. Minulla ei ole ollut harrastusta, jonka eteen olisin ollut valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikani, yöuneni tai rahani. Jos olen jossain hyvä, on siitä kiittäminen luonnollista lahjakkuuttani, ei sitkeää puurtamista pärjäämiseni eteen. Jos en ole jossain hyvä, en tee sitä. En kerta kaikkiaan ole löytänyt asiaa, johon suhtautuisin niin intohimoisesti, että haluaisin puskea itseni äärirajoille sen eteen tai ylipäätään nähdä juuri minkäänlaista vaivaa. Olen kyllästyjä ja luovuttaja -ja aavistuksen kateellinen kaikille, joiden elämää ohjaa perustavanlaatuinen palo johonkin.

Ja ennen kuin joku tästä nyt tekee tulkinnan, että blogia kirjoittaa laiska ja saamaton hälläväliäihminen, niin todettakoon nyt vielä se, että teen kyllä parhaani kaikessa mihin ryhdyn ja minulle on kunnia-asia hoitaa hommat hyvin niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Lisäksi raha, maine tai muukaan ulkoinen seikka ei ole minulle motivaattori yhtään mihinkään, vaan teen vain ja ainoastaan sellaisia asioita, joita suostuisin ihan vailla korvaustakin tekemään. Kun tällä menetelmällä saa leivän pöytään ja kalenterin täyteen, täytyy kai asioiden olla kuitenkin ihan hyvin.

(Kirjoitin tämän jutun pätkissä erikoistyöraportin, ruoanlaiton ja muiden askareiden lomassa, joten pahoittelut mahdollisesta katkonaisuudesta ja ajatusten karkaamisesta. Asian ydin on kuitenkin siellä jossain.)

Antaa kaikkien kukkien kukkia?

Minä olen kova tyttö paheksumaan. Lauantain aikana ehdin paheksua kuskiamme, joka ei käyttänyt turvavyötä, ja raskaana olevaa naista, joka nautti alkumaljaksi skumppaa. Paheksun ihmisiä, jotka puhuvat iloisesti pilvenpolttelustaan. Hymähtelen punaisia päin kävelijöille ja kiehun sisäisesti vanhemmille, jotka antavat lastensa seistä kengät jalassa bussinpenkillä. Vähän aikaa sitten näin bussipysäkillä suloisen nuoren tytön. Sitten se heitti käytetyn nenäliinansa maahan, ja minä aloin ihastelun sijaan paheksua.

Nämä kaikki toki ovat asioita, joita kai kuuluukin paheksua. Edes vähän, eikö? Turvavyön käyttämättä jättäminen sataakahtakymppiä motarilla paahtaessa on silkkaa tyhmyyttä ja todisteet raskaudenaikaista alkoholinkäyttöä vastaan lienevät kiistattomia. Silti, mitä se minua nyppii, jos joku tahtoo leikkiä hengellään tai tehdä muuten vain tyhmyyksiä? Ei kai se minun olemiseeni vaikuta? (Paitsi roskaaminen. Ja se, jos satun istumaan likaisilla kengillä poljetulle istuimelle vaaleissa housuissa.)

Tuon paheksuntani sanallisesti julki melkoisen harvoin (Turvavyötapauksessa toin. Vastaukseksi sain saat sitten paheksua aika pitkän matkan.), mutta se vaikuttaa kuitenkin suhtautumiseeni muihin ihmisiin. Se, että paheksun jotain tekoa, ei tietenkään -ainakaan useimmissa tapauksissa- tarkoita, että pitäisin siihen syyllistynyttä ihmistä jotenkin muita huonompana täydellisenä idioottina, joka ei ansaitse elää. En kuitenkaan osaa kuvitella esimerkiksi muodostavani syvää ja rakastavaa ystävyyssuhdetta ihmiseen, joka toistuvasti tekee/puhuu/ajattelee jotain minun mielestäni sopimatonta, tyhmää ja paheksuttavaa.

Paheksuntani liittyy lähes poikkeuksetta asioihin, jotka ovat laittomia tai muuten yhteiskunnalle haitallisia. En esimerkiksi juurikaan katso pahalla yltiöpäistäkään ryyppäämistä, vaikka olen itse erittäin kohtuukäyttäjä, eikä tupakointikaan aiheuta minussa varsinaista paheksuntaa, vaikka siitä aiheutuvia hajuhaittoja inhoankin. Satun vain olemaan äärimmäisen lainkuuliainen ihminen ja odotan kauhulla päivää, jolloin minun turvallinen ja vakaa maailmani on mitään kunnioittamattomien anarkistien hallussa. Ihmiskunta on rappiolla. No joo.

Saatan olla taipuvainen liioitteluun paheksunnassani, ja kun siihen vielä yhdistetään äärimmäisen jyrkkä ja mustavalkoinen käsitys siitä, mikä on hyvin ja oikein, voin ajoittain vaikuttaa varsin kylmäkiskoiselta, kovalta ja suvaitsemattomalta, jopa pelottavalta ihmiseltä. Minä tiedän just kuka olen ja mitä tahdon, ja jos sinä olet eri mieltä, en tarvitse sua mun elämään. Noin niin kuin kärjistettynä.

Viime aikoina olen kuitenkin todennut, että saattaisi olla kanssaihmisille mukavampaa ja itsellekin rennompaa yrittää olla vähän enemmän kaikkien kaveri, avoin muiden ajatuksille ja kiinnostunut niistä vähän omasta ajatusmaailmasta poikkeavistakin ihmisistä. En tahdo tinkiä periaatteistani ja tulen aina seisomaan tiukasti omien mielipiteideni takana, mutta mitäpä se ketään haittaisi, jos en vaikka tuomitsisikaan niin herkästi muita vaan antaisin niille mahdollisuuden olla oma itsensä ja nauttisin niistä ihan sellaisina kuin ovat; mahtavina tyyppeinä, jotka olemassaolollaan rikastavat tätä palloamme.

Niin että seuraavan kerran, kun mieleeni hiipii ajatus mä en kyllä ymmärrä, miten kukaan voi ajatella noin/tykätä tosta/tehdä tolla tavalla, koitan kääntää sen muotoon onpa mielenkiintoinen tapa katsoa maailmaa, mistäköhän se kumpuaa. Ja maailma on taas parempi paikka ja niin täynnä rakkautta ja kaikki on kavereita keskenään.

(Kuvat totally unrelated, random-otoksia aamupäivän hammaslääkärireissulta.)