Ujojen poikien sauna

Mua on tässä vähän ihmetyttänyt yksi asia. Mitä enemmän sitä mielessäni olen pyöritellyt, sen enemmän se on alkanut jopa suorastaan häiritä. Tänpäiväinen Magic Mike -pohdinta Twitterissä Lauran kanssa sitten viimeistään sai mut ihan kunnolla puhisemaan pääni sisällä, ja nytpä sitten puhisen ihan ääneenkin.

Miksi naisten avoimen seksistinen suhtautuminen miehiin on jotenkin yleisesti hyväksyttävää, kun mies vastaavasta käytöksestä saisi yhteiskunnan paheksunnan ja vihat päälleen?

On ihan ok, että leffateatterin täydeltä naisia huokailee kuola suupielestä valuen miesstrippareita valkokankaalla. Jos vastaava leffa tehtäisiin naisista, syytettäisiin miehiä todennäköisesti häpeällisestä naisten esineellistämisestä ja käskettäisiin katsoa pornonsa kotonaan. Itseasiassa uskon, että kovin moni mies ei edes odottaisi leffan ensi-iltaa viikkoja etukäteen, traileria edestakaisin kelaten ja kiimasta hihkuen, koska a) sellaista käytöstä ei katsottaisi hyvällä ja b) netti on täynnä parempaa pornoa kuin myötähäpeää herättävällä juonella varustettu leffa (rumista!) striptease-artisteista.

On hauskaa ja villiä käytöstä naiselta puristaa miestä takapuolesta. Mies, joka tekee saman naiselle, saa varautua vähintäänkin litsariin ja juomien lentämiseen naamalleen. Erityisesti tämä korostuu osapuolten ikäeron ollessa suuri: vekkulin puumanaisen lähestyminen kuitataan huumorilla kun taas irstas äijä on ainoastaan vastenmielinen, vaikka ahdistelun uhria todennäköisesti ahdistaa molemmissa tapauksissa ihan yhtä paljon.

Teekkarien saunailloissa löylyvuoroja on kaksi: naisten sauna ja sekasauna. Useimmiten vain jälkimmäinen, kun ujot tytöt jättävät saunomisen kokonaan väliin tai ryhtyvät rohkeiksi. Vitsillä puhutaan ujojen poikien saunasta, mutta koskaan en ole kuullut tosissaan kysyttävän saunaillan miespuolisilta osallistujilta, haittaako heitä naisten läsnäolo saunassa. Syksyn ensimmäisissä saunailloissa törmääkin aina hämmentyneisiin katseisiin phuksipojan kohdatessa suihkussa alastoman teekkaritytön.

Työpaikalla naiset voivat hyvin puhua miespuolisista työkavereistaan poikina, mutta tytöttelyä pidetään loukkaavana naisten aliarvioimisena. Työyhteisön miehistä voidaan puhua näiden sukupuolta korostaen, mutta auta armias jos joku erehtyy luonnehtimaan naispuolisen työntekijän käytöstä jotenkin sukupuolelleen tyypilliseksi.

Raiskaajat, seksuaaliset ahdistelijat ja pelurit ovat aina miehiä.

Miksi miesten oletetaan olevan kyltymättömiä seksipetoja, jotka tuntevat itsensä imarrelluksi kenen tahansa naisen huomiosta, samalla kun naisen itsensä standardit ovat niin korkeat, että kuka tahansa tätä lähestyvä mies on ilman muuta ällöttävä sika?

Ja jotta tämä ei jäisi liian ulkokohtaiseksi tarkasteluksi, otan mukaan vielä esimerkin omasta elämästäni. Melko henkilökohtaisen ja jopa lievää häpeää tuottavan sellaisen, koska sellaisia me naiset olemme ei käy enää perusteluksi itselleni. Minä, naimisissa oleva nainen, pidän oikeutenani harrastaa kevyttä flirttiä työkaverini, tietääkseni sinkun pojan (miehen!), kanssa. Okei, minut tuntevat tietävät minun flirttaavan melko kevyin perustein, vailla taka-ajatuksia eikä koskaan ilman jonkinlaista aloitteeksi tulkittavaa signaalia toisen osapuolen taholta, mutta tilanteen kuvitteleminen toisinpäin on silti aika karua. Sinkkutytölle flirttaileva naimisissa oleva mies aiheuttaisi työpaikalla todennäköisesti hämmennystä, jopa pahennusta, koska kyseisenkaltainen käytös asettaisi tytön jotenkin selvästi alisteiseen asemaan mieheen nähden. Miksi siis minä naisena oletan, että vastapuoli automaattisesti tulkitsee flirtin vain viihdyttäväksi leikiksi, jota se itselleni on, vaikka kyseessä todellisuudessa on valtapeli, jota mies ei voi voittaa?

(En näistä pohdinnoista huolimatta kuitenkaan aio lopettaa flirttaamista, koska se on aivan liian herkullinen kanssakäymisen muoto. Mutta minä toisaalta en aio katsoa Magic Mikea, pidän takapuoltani kohtalaisen julkisena omaisuutena enkä pahastu tytöksi kutsumisesta tai iskuyrityksistä, kunhan toinen osapuoli ei ole spurgu tai muuten vain tuhannen päissään/pahanhajuinen.)

PS. Seksikkäistä flirttikuvista krediitit Tommille!

7 x Paula

Mansi- ja mustikat -blogin Marjo haastoi minut kertomaan seitsemään faktaa itsestäni. Pikkuisen blogirääpäleeni ensimmäinen haaste, mahtavaa! Haasteen säännöthän kaikessa virallisuudessaan kuuluvat seuraavasti:

1. Nominate 15 fellow bloggers.
2. Inform the bloggers of their nominations.
3. Share 7 random facts about yourself.
4. Thank the blogger who nominated you.
5. Add the Versatile Blogger Award picture to your blog post.

Koska kaikki ovat tämän varmaankin jo saaneet enkä tykkää haasteiden laittamisesta eteenpäin lähes tuntemattomille bloggareille eikä kukaan tietääkseni vastannut edelliseenkään haasteeseen, jonka uskaltauduin muille jakamaan, jätän ykköskohdan väliin. Anteeksi.

Lempijuomani on vesi ja voisin hyvin juoda loppuelämäni pelkkää sitä. Rakastan väittelemistä ja saatan siksi olla välillä aika rasittava keskustelukumppani. En ole koskaan ollut treffeillä niin että en jo tuntisi poikaa hyvin, eli en ole ikinä deittaillut ketään.

Hyvät käytöstavat ovat minulle todella tärkeitä ja kiehun sisäisesti esimerkiksi aina kun edellä kulkeva ei pidä ovea auki perässään tuleville. Minun piti muutama vuosi sitten olla kuusi viikkoa aupairina Italiassa, mutta koti-ikävä yllätti ja palasin kotiin jo kahden viikon jälkeen.

Pienenä kadotin ponin nimeltä Koiraoviheo ja olen vähän ikävöinyt sitä siitä lähtien. (Vähän aikaa sitten onnistuin löytämään sen kaksosen Internetin syövereistä ja tunsin olevani jo hieman lähempänä menetettyä ystävääni.) Mahdun vielä kuudennen luokan kevätjuhlamekkooni ja päivittäisessä käytössäni on ainakin yhdet yläasteella ostamani alushousut.

Täydellinen

Olen aina pitänyt itseäni melkoisen mahtavana tyyppinä. Meikäläisellä on upea vartalo, nätti naama ja fiksu pää. Olen hyvä suunnilleen kaikessa, mihin ryhdyn. Kerron hauskoja juttuja ja olen muutenkin filmaattinen. Lyhyesti sanottuna, olen täydellinen.

En ole ikinä katsonut peiliin ajatellen näyttäväni ihan järkyttävän kamalalta.

En ole ikinä tosissani halunnut muuttaa mitään ulkonäössäni.

Totta kai keksin itsestäni asioita, joita voisi muuttaa. Minulla on esimerkiksi mielestäni aika iso nenä. Ja aika pienet tissit. Huonon ihoni kanssa olen tapellut vuosia. Olen käynyt erilaisten kosmetologien luona ja kokeillut erilaisia ihonhoitotuotteita. Nykyään tilanne on ollut muutaman vuoden jo tosi hyvä, onneksi.

Huono iho tai iso nenä ei kuitenkaan ole saanut minua ikinä tuntemaan itseäni jotenkin epäonnistuneeksi ihmiseksi. Aika ankeaa olisi elämä, jos pitäisi jatkuvasti murehtia asiaa, jolle ei mitään voi ja jonka kanssa täytyy joka päivä elää.

Minä rakastan itseäni, aina ja täysillä. Minua katsoo peilistä joka päivä hyvännäköinen nainen ja kaikin puolin loistotyyppi.

Toivoisin kovasti, että kaikkia muitakin katsoisi.

Ettei yhdenkään tytön, naisen, pojan tai miehen tarvitsisi vihata peilikuvaansa, näkyi siellä sitten laiha tai pyöreä vartalo, siniset, ruskeat tai vihreät silmät, kiharat tai suorat hiukset, iso tai pieni takapuoli tai ihan mitä tahansa.

Ihan varmasti löytyy joku, jonka mielestä minä olen ruma ja tyhmä. Sorrun minäkin arvioimaan muiden ihmisten ulkonäköä ja luonnetta. Ei kukaan voi miellyttää kaikkia, ja aina löytyy joku itselle epämieluinen tyyppi.

Niin kauan kuin rakastaa itseänsä varauksetta, ei ole mitään väliä sillä mitä kukaan muu ajattelee.

Minun ihannemaailmassani jokainen pitäisi itseään täydellisenä juuri sellaisena kuin on.

Ja ihan taatusti jossain joku toinen myös pitää sinua täydellisenä.

Välitilassa

Siitä kun olin viisitoistakesäinen on kymmenen vuotta.

Siihen kun olen oikeasti aikuinen on vähintään saman verran, toivottavasti.

Blogeja selatessani törmään moniin ihananoloisiin, samastuttaviin ja ihastusta herättäviin. Juuri tuollaisesta elämästä minäkin nauttisin. Sitten huomaan kirjoittajan olevan 16-vuotias.

Toisessa ääripäässä ovat päälle kolmikymppisten äitien, kotoilijoiden (kuinka inhoankaan tuota sanaa) ja idyllistä perhe-elämää viettävien vauva-sisustus-ruoka-design-arkiblogit. Niiden maailma tuntuu vieraalta.

Niin kovin aikuiselta.

Tuntuu, että olen edelleen se sama tuore ylioppilas joka kahta kuukautta vajaat kuusi vuotta sitten asteli TKK:n luentosaliin ensimmäistä kertaa. Kenties muutamaa kokemusta rikkaampi mutta pohjimmiltani samanlainen.

Niin kauan kuin opiskelee saakin kai huijata olevansa nuori.

Kohta sekin lysti päättyy. Yksi ajanjakso elämässä.

On aika astua työelämään, ehkäpä tulla äidiksi, hankkia asunto ja asuntolaina.

Saako silloin ottaa asukuvia?

Haaveilla yökyläilystä?

Lähteä kavereiden kanssa retkelle tuntemattomalle paikkakunnalle, yöpyä teltassa tai askeettisessa leirimökissä, valvoa läpi yön, vierailla erikoisessa kesätapahtumassa ja kirjoittaa ylös kaikki huonoimmat vitsit?

En tiedä, mutta tänä viikonloppuna onneksi saa.

Siitä lisää myöhemmin, jos selviän hengissä takaisin.

"Minusta piti tulla insinööri mutta sitten päätin ryhtyä ihmiseksi."

Eli ammatteja, joihin minusta ei olisi. (Otsikko on lainaus eräältä herralta, joka pyöräili meitä vastaan ruokatunnilla syömään suunnistaessamme.)

En pystyisi tekemään työtä, jossa olisin hengenvaarassa työtehtävissäni. Minulle olisi myös ihan liian kova paikka joutua kohtaamaan kuolemaa, vakavia loukkaantumisia ja kaiken menettäneitä ihmisiä työkseni. Näillä aloilla toimivat ihmiset sanovat, että näille asioille turtuu eikä niitä työssä ota henkilökohtaisesti. Minä en haluaisi turtua. En voisi ikinä kertoa työpäivästäni "Pelastin tulipalosta naisen ja lapsen, mutta perheen isä kuoli. Nuoren parin yhdessä rakentama talo paloi tuhkaksi. Sen jälkeen kiipesin hakemaan puuhun kiivenneen kissan. Normityöpäivä."

Olen liian rehellinen. En voisi houkutella ihmisiä ostamaan tuotetta, jonka takana en itse seisoisi sataprosenttisesti. Lisäksi olen maailman huonoin smalltalkaaja, ja vaikka olenkin aikoinani muutaman kuukauden kehotellut ihmisiä osallistumaan kuntosalilahjakorttien arvontaan, pelkkä ajatuskin täyspäivätyöstä, jossa elanto riippuisi siitä, kuinka tehokkaasti ottaa kontaktia jokaiseen ohikulkijaan, ahdistaa. En myöskään sen suuremmin nauttisi jatkuvasta matkustelusta ympäri maata.

Se haju. Jos jo roska-auton ohiajaessa joudun pidättämään hengitystä, niin kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen jätteiden lemu pinttyneenä iholle, hiuksiin ja vaatteisiin olisin todennäköisesti tukehtumispisteessä.

En haluaisi olla vastuussa ihmisen hengestä. En kestäisi, jos joku potilaani kuolisi ja pelkäisin jatkuvasti tekeväni peruuttamattomia virheitä. Lisäksi, vaikka en verta suoranaisesti kammoakaan, olisivat valtavat avohaavat ja ties mitkä märkivät paiseet todennäköisesti liian ällöjä katsottavaksi saati sitten koskettavaksi.

En voisi puolustaa ihmistä, jonka kokisin rikolliseksi, tai syyttää mielestäni viatonta henkilöä. En tahtoisi tehdä työtä, jonka päämäärä, jos ei nyt suoraan niin ainakin välillisesti, on aiheuttaa toiselle osapuolelle mahdollisimman suurta harmia. En kestäisi kuulla tositarinoita perheriidoista, seksuaalirikoksista, tapoista ja pieleen menneistä avioliitoista. En osaisi olla puolueeton tilanteen sitä vaatiessa.

Olen niin epävarma kuski, etten todellakaan haluaisi kuljettaa ihmisiä työkseni. Ei välttämättä sen takia, että pelkäisin vaarantavani kyytiläisten terveyden, vaan siksi että olisi noloa ajaa huonosti muiden nähden. Sitä paitsi en tiedä mitään kuvottavampaa kuin oksennuksen siivoaminen, ja pikkutunneilla ihmisiä kuljettavia ajoneuvoja ajavat joutunevat tähän hommaan suhteellisen usein.

Minulla ei ole tarpeeksi mielipiteitä (ainakaan perusteltuja sellaisia) eikä suurta paloa maailman parantamiseen. En tiedä tarpeeksi asioista ollakseni hyvä poliitikko enkä voisi nostaa isoa palkkaa, jos olisin huono. En voisi tukea puolueen kantaa, jos se poikkeaisi omastani. Taidan olla myös turhan suorapuheinen, avoin ja periaatteellinen.

Minun kävisi sääliksi sellaisia ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsisivat avustuksia mutta eivät voi niitä lain mukaan saada. Enemmän kuitenkin ärsyyntyisin niistä, jotka yrittävät kaikin keinoin keinotella itselleen mahdollisimman suuret tuet ja näkevät näin toimiessaan varmasti suuremman vaivan kuin vain menemällä töihin. Jälleen kerran ottaisin työni liian henkilökohtaisesti ja ahdistuisin kurjista ihmiskohtaloista, joihin päivittäin törmäisin.

Niin kuin eräässä työhaastattelussakin kysymykseen "Näetkö itsesi johtajatyyppinä?" vastasin: teen mieluummin oikeita töitä. En tahdo miettiä rahaa, markkinointia, henkilöresursseja ja strategioita vaan tehdä jotain konkreettisempaa. Haluan inhimilliset työajat ja yhdelle ihmiselle sopivan määrän vastuuta kannettavakseni.

Viihdyn näyttämöllä ja kameran takana, mutta vain omilla ehdoillani. En suostuisi suutelemaan vastanäyttelijääni tai poseeraamaan alasti. En myöskään sietäisi esiintyjien epäsäännöllisiä työaikoja ja jatkuvaa epävarmuutta työn riittävyydestä. Julkisuus ja esillä oleminen minua ei haittaisi, mutta ehdoton nou-nou olisi jatkuva paksun pakkelikerroksen käyttö työssä. Sen jälkeen kun olen meikkauksen lopettanut, minua on suorastaan ällöttänyt erilaisten mömmöjen iholleni tunkeminen, joten kuvausmeikit ja teatterimaskit olisivat melkoinen painajainen.

(Koska tällaiset jutut tuppaavat nettimaailmassa aiheuttamaan väärinkäsityksiä, korostettakoon vielä kyseessä olevan siis ammatteja, joihin minä henkilökohtaisesti en kykenisi. Tarkoitukseni ei ole mollata näiden ammattien harjoittajia, päin vastoin nostan hattua niille, jotka näissä töissä päivittäin toimivat ja niistä nauttivat. Toivottavasti nauttivat, koska kenenkään en soisi tekevän työtä, jota vihaa. Ei ole kenenkään etu se, nimittäin.)

Aikuinenko?

"Jos nyt ihan realistisia ollaan niin kuinka monta +25 vuotiasta, naimisissa olevaa naista tiedät jolla on bestis jonka kanssa käy yökyläilemässä", kysyi eräs anonyymi taannoin.

En yhtään, kai. Tosin eipä nyt tule mieleen yhtään 25-vuotiasta naimisissa olevaa naista, jonka mahdollisista yökyläilyistä ja bestiksistä tietäisin yhtään mitään.

Söin perjantaina jäätelöä alkupalaksi, koska teki mieli.

Otin hölmöjä kuvia itsestäni.

Tänään hölkkälenkillä kirmasin eteenpäin täyttä vauhtia suu leveässä virneessä, koska olin niin onnellinen.

Laiturilla venyttelyn päätteeksi hyppäsin alusvaatteissani mereen.

Ilman yleisöä olisin tehnyt sen alasti.

Miksi pitäisi luopua kyvystään riehua, nauraa ja seikkailla, kun saavuttaa jonkin tietyn iän?

Olen mieluummin lapsellinen kuin elämäänsä kyllästynyt.

Mitä enemmän vuosia kertyy, sitä rohkeammin tartun hetkeen.

Eikö sen niin pitäisikin olla?

11

Koska Hanna haastoi KAIKKI, pääsin minäkin täyttelemään vastauksiani yhteentoista kysymykseen, jee!

1. Lempielokuvat top 3?

The Sound of Music
Leijonakuningas
Pitkä kuuma kesä

Kärkisija itseoikeutettu, muut vaihtelevat mielialan mukaan. Pitkän kuuman kesän voisi kyllä taas katsoa.

2. Lempibiisit top 3?

Blackmore's Night - Be mine tonight
Kaija Koo - Tinakenkätyttö
Eppu Normaali - Tuhansien murheellisten laulujen maa

Tämä oli paha, koska en oikeastaan kuuntele musiikkia enkä varsinkaan tiedä minkään kappaleiden nimiä. Suomirokki ja bilekaija iskevät aina, Be mine tonight oli meidän häävalssi ja muutenkin meidän biisi, joten se pääsee tunnearvon vuoksi listalle.

3. Oletko optimisti vai pessimisti?

Optimisti, ehdottomasti. Ja olen muuten sitä mieltä, että optimisti ei pety, koska keksii ikävistäkin sattumuksista nopeasti ne hyvät puolet.

4. Mitä tekisit, jos voittaisit lotossa?

Koska kyseessä todennäköisesti olisi joku neljän euron säälivoitto, ostaisin jätskin. Isommalla rahalla auton, talon, digijärkkärin ja vaatteita, matkustaisin ja säästäisin pahan päivän varalle.

5. Jos voisit muuttaa kolme asiaa, mitä ne olisivat?

Lapsuuteni rakas mylittleponyni Koiraoviheo ei olisi kadonnut helsinginreissulla oranssin takkini taskusta.

Vuodenajat vaihtuisivat kuukauden välein, niin että vuoden aikana olisi kolme kertaa kevät, kolme kertaa kesä, kolme kertaa syksy ja kolme kertaa talvi.

Olisin lopettanut suhteen exäni kanssa silloin kun oli tarkoitus, JOS silti olisin päätynyt seurustelemaan J:n kanssa.

6. Onko olemassa joku kenen puolesta kuolisit?

No ainakin J, mutta siinä ei toisaalta olisi järkeä, koska sitten se joutuisi elämään ilman mua ja olisi ehkä vielä surullisempaa jättää toinen yksin kuin elää itse ilman J:tä.

7. Lapsuuden unelma-ammatti?

Ehkä pisimpään suosikki oli ihme kyllä muotisuunnittelija. Mulla oli vihko täynnä piirroskuvia mitä erikoisimmista vaatteista, vaikka nuorempana pukeutuminen ei kiinnostanut mua yhtään.

8. Jos olisit eläin, mikä olisit?

Ihminen.

9. Kuva 5 vuoden takaa

Postauksen kaikki kuvat ovat itseasiassa viiden vuoden takaa, tarkemmin sanottuna mun ja J:n ensimmäiseltä yhteiseltä ulkomaanmatkalta. Voi miten pieniä me silloin vielä oltiinkaan.

10. Inspiroiva katumuotikuva

Tämä mun täytyy passata, koska en seuraa mitään katumuotisivustoja. Paitsi että tämä!

11. Jos voisit tavata kenet tahansa maailmassa, kuka se olisi?

Jos kuolleetkin lasketaan, niin mun isoisä, joka laittoi välit poikki perheeseensä ennen mun syntymää. Pidän yllä naiivia ajatusta siitä, että tavatessaan lapsenlapsensa se olisi leppynyt ja tullut järkiinsä.

Jos pitäydytään (toivottavasti) elävissä, niin mun naispuoliseen sielunkumppaniin olisi kiva törmätä.

Ainiin, haasteeseen kait kuuluisi muidenkin haastaminen. Onks pakko kun kaikki ovat kuitenkin jo vastanneet miljoonaan tällaiseen ja pullonpyörityksessäkin olen aina huono keksimään kysymyksiä muille, vaikka rakastankin itse vastata niihin, ja kenet mä sitten muka edes haastaisin?!?

Jos haastaisin jonkun, kysyisin

1. Jos saisit koko loppuelämäsi puhua vain yhdelle ihmiselle (mutta kuunnella ja muuten kommunikoida edelleen muidenkin kanssa), kuka se olisi ja miksi?
2. Mitkä kohteet olisivat Suomi-roadtripillä sinulle ehdottomasti vierailtavien listalla?
3. Entäpä interraililla Euroopassa?
4. Mikä on erikoisin maistamasi ruoka?
5. Jos joutuisit luopumaan kaikista paitsi yhdestä aististasi, minkä jättäisit jäljelle?
6. Mikä on lempikirjasi?
7. Olisitko mieluummin lahjakas muusikko vai kuvataiteilija?
8. Oletko ikinä nähnyt unta, joka olisi myöhemmin toteutunut?
9. Jos olisi mahdollista saada tietää oma kuolinpäivänsä etukäteen, tahtoisitko tietää?
10. Mikä on ollut kaikkien aikojen huonoin numerosi todistuksessa?
11. Mitä tekisit, jos olisit päivän vastakkaisen sukupuolen nahoissa?

...ja nyt kun kerran keksin näin mainiot kysymykset, niin täytyyhän ne eteenpäinkin pistää. Varsinkin, kun olen juuri haalinut lukemistooni vinon pinon uusia rakkausblogeja. Haaste lähteepi näissä blogeissa vaikuttaville tyypeille (onko olemassa jotain sääntöjä siitä, minkäkokoisen blogin on sopivaa haastaa minkäkokoinen blogi?):

smashed birds

Likainen Parketti

Laura de Lille

minimalen

Jenn-i heart photography

varjoleikkejä

CONVERTING VEGETARIANS

Tara Banxx

Too fast for love

Rokkirekki

FREEBIRD

Pahoittelut niille, joiden blogin nimen kirjoitusasun erehdyksessä raiskasin. Ja niille, jotka ovat saaneet näitä kysymyksiä vastattavakseen jo miljoonittain. Niin ja muutkin kuin haastetut saavat vastata halutessaan (ihan kuin tänne joku muu eksyisi)! :)

Anna minun rakastaa enemmän (tyttöjä)

Minulla on 589 facebook-kaveria mutta ei J:n lisäksi yhtään sellaista ystävää, jolle voisin soittaa milloin tahansa vaikka ei olisi edes asiaa. Itseasiassa en muista, milloin olisin viimeksi soittanut jollekin muulle kuin perheenjäsenelle tai Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiöön.

On minulla silti sosiaalista elämää, ajoittain paljonkin. On mukavia työkavereita, mahtavia derbytyttöjä, opiskelukavereita. Silti olisi ihanaa omistaa ihan etuliitteetön ystävä. Ihminen, jonka kanssa on hyvä olla.

Haluaisin ystävän, jonka luona voisi käydä yökylässä ja laittaa aamulla yhdessä aamupalaa.

Haluaisin ystävän, jonka kanssa voisi kokea seikkailun omassa kotikaupungissaan.

Haluaisin ystävän, jonka seurassa voisi olla vaivaantumatta hiljaa tunteja, mutta puheripulin sattuessa höpöttäisimme yhteen ääneen läpi yön.

Haluaisin ystävän, joka olisi olemassa edes pikkuisen minua varten, ja jota varten minä olisin, aina.

Haluaisin ystävän, jota voisin rakastaa.

Tässä on kuitenkin yksi mutta. Vähän sellainen kuin tässä Lapinlahden lintujen kappaleessa:

Mielelläni sinut äidin luokse veisin
juotais ehkä kahvit
isälle sut esittelisin

Mutta se ei käy sillä minä olen orpo.

Minä en rakasta ihmisiä. Muita kuin vanhempiani ja J:tä. Minä viihdyn seurassa, siitä ei ole kyse. Voin pitää jotain ihmistä hauskana, kauniina, fiksuna tai mielenkiintoisena. Viime aikoina olen jopa vähän ihastunut joihinkin ihmisiin. Mutta minä en tiedä, miten ystävystytään. Miten poistetaan etuliitekavereilta etuliitteet ja aletaan olla tekemisissä ihan pelkkinä ihmisinä ilman mitään määrittelyjä? Ja toisaalta, ovatko ne sen arvoisia kuitenkaan, tarpeeksi kiinnostavia?

Ja sitten vielä:

Tarvitsenko minä edes ystävää, kun minulla on jo ihminen, johon tuhlaan kaiken rakkauden mitä minusta ikinä löytyy?

Tarvitsenko minä ystävää, kun henkilökohtaisimpiakin asioitani kuuntelemaan kelpaa kuka tahansa? (Paitsi tällaisia, oikeasti henkilökohtaisia.)

Ansaitsenko minä ystävää, kun en useimmille antaisi edes mahdollisuutta yrittää?

En tiedä.

Mutta haluaisin.

Ehkä.

Alice in Derbyland

Minä rakastan kaikkia mun ihania derbytyttöjä ihan hulluna, ne on mahtavia ihmisiä kaikki. Joskus mä vain tunnen olevani siinä porukassa vähän erilainen.

Stereotyyppinen roller girl voisi näyttää vaikkapa tältä:

...ja sitten olen minä. Umpihetero konservatiivinen porvari. Se tyttö, joka ei allekirjoita turkistarhausta vastustavaa kansalaisaloitetta. Emansipoitunut sovinisti. Wannabemuotibloggari. Leimaton ja reiätön. Tyyppi, joka ei kuuntele musiikkia ja viettää lauantai-illat mieluummin kotisohvalla kuin bilettämässä. Kulturelli kulinaristi. Kaikin puolin kiltti ja kunnollinen. Se, joka paheksuu kaikkea yhteiskuntaa rappioittavaa. Tyttö, joka on ollut kerran elämässään humalassa ja jonka villein hiusvärikokeilu oli omien hiusten väriset raidat.

Mutta koska minä olen juuri opetellut suvaitsemaan ja stereotyyppiset derbytytöt ovat kaiken suvaitsevia ihan luonnostaan, se ei haittaa. Me vain ollaan ihania ja rakastetaan toisiamme ja kerrotaan levottomia juttuja meidän facebook-ryhmässä ja korkeintaan joskus vähän liimataan purkkaa jonkun ilkeen tyypin tukkaan. Mutta se on todennäköisesti joku vastustaja, koska meidän liigassa ei ole ilkeitä tyyppejä.

Intohimoista

Minä olen aika lunki ihminen. Sellainen, joka ei paiskaa telkkaria ulos ikkunasta Suomen hävitessä jääkiekossa tai syöksy riemusta kiljuen ulos julistamaan onnellisuuttaan saadessaan haluamansa työpaikan. En tarkoita, että olisin jotenkin apaattinen tai joka tilanteessa täydellisen tyyni ja hillitty. (Itseasiassa en tiedä, olenko missään tilanteessa erityisen tyyni ja hillitty.) Harva asia vain oikein todella merkitsee minulle jotain.

Innostun kyllä helposti melkein asiasta kuin asiasta, ja pienetkin jutut voivat herättää minussa suuria tunteita. Saatan juosta suu vaahdossa ja silmät kiiluen markkina-alueella etsimässä mainoksessa luvattuja lampaita, mutta lampaiden puuttuessa en heittäydy maahan parkumaan, vaan totean ei sitten ja jatkan matkaa. Teen helposti ison numeron merkityksettömistäkin jutuista ihan vain numeron tekemisen ilosta, mutta en jaksa vaivata päätäni turhilla jutuilla kovin pitkään. Pienenä minulle kaikki oli ihan sama, ja nykyäänkin olen vähän sellainen go with the flow -ihminen. Mitä tapahtuu, se tapahtuu, ja useimmiten siihen voi olla ihan tyytyväinen.

Asenteeni johtuu ehkä osittain siitä, etten ole oikeastaan ikinä joutunut erityisemmin ponnistelemaan minkään eteen. Koulussa tahkosin kymppejä vaivattomasti, opiskelupaikkaani pääsin sisään papereilla, kesätöiden ja muiden hommien kanssa on tärpännyt aina suhteellisen helposti, silmäpeli baarissa tuotti sinkkuvuosina yleensä toivotun tuloksen. Olen saanut aina kaiken, mitä olen halunnut. Tosin yleensä olen aina myös halunnut sen, mitä olen saanut. Hetkellinen pettymyskin kääntyy nimittäin minun päässäni nopeasti Siksi Oikeaksi ratkaisuksi.

Tänä keväänä valittiin uusia jäseniä derbyliigamme travel teameihin. Meinasin purskahtaa itkuun, kun oma nimeni ei löytynyt rosterista. Olin vihainen, pettynyt ja surullinen. Sitten totesin, etten olisi keväällä kuitenkaan ehtinyt treenata niin aktiivisesti kuin edustusjoukkueessa pelaaminen edellyttää, minulla ei olisi ollut varaa matkustaa pelimatkoille ulkomaille ja oikeastaan haluan vielä kehittyä pelaajanakin ennen traveltiimipaikan hyväksymistä. Jos taas olisin päässyt travel teamiin, olisin ollut hurjan iloinen saavutuksestani, karsinut muista menoistani ja tuhlannut säästöjäni huoletta pelireissuihin. Minulle jokainen tilanne on win-win, joten miksi erityisen aktiivisesti pyrkisin mihinkään suuntaan?

Ainoa asia, josta en tingi, on parisuhteeni. Sen eteen olen valmis näkemään niin paljon vaivaa kuin se vain suinkin vaatii. Käytän energiaa ja aivokapasiteettia uusien kivojen pariskunta-aktiviteettien suunnitteluun jatkuvasti, miehen ihanuus pyörii mielessä vähintään kerran minuutissa ja muutenkin rakastan ihan täysillä. Muuten uskoisin intensiivisen ihmissuhteen jopa vieneen intohimokapasiteettia muilta jutuilta, mutta kun ei sitä kapasiteettia oikein ikinä ole ollut.

En ole ikinä fanittanut mitään tai ketään. Minulla ei ole ollut harrastusta, jonka eteen olisin ollut valmis uhraamaan kaiken vapaa-aikani, yöuneni tai rahani. Jos olen jossain hyvä, on siitä kiittäminen luonnollista lahjakkuuttani, ei sitkeää puurtamista pärjäämiseni eteen. Jos en ole jossain hyvä, en tee sitä. En kerta kaikkiaan ole löytänyt asiaa, johon suhtautuisin niin intohimoisesti, että haluaisin puskea itseni äärirajoille sen eteen tai ylipäätään nähdä juuri minkäänlaista vaivaa. Olen kyllästyjä ja luovuttaja -ja aavistuksen kateellinen kaikille, joiden elämää ohjaa perustavanlaatuinen palo johonkin.

Ja ennen kuin joku tästä nyt tekee tulkinnan, että blogia kirjoittaa laiska ja saamaton hälläväliäihminen, niin todettakoon nyt vielä se, että teen kyllä parhaani kaikessa mihin ryhdyn ja minulle on kunnia-asia hoitaa hommat hyvin niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Lisäksi raha, maine tai muukaan ulkoinen seikka ei ole minulle motivaattori yhtään mihinkään, vaan teen vain ja ainoastaan sellaisia asioita, joita suostuisin ihan vailla korvaustakin tekemään. Kun tällä menetelmällä saa leivän pöytään ja kalenterin täyteen, täytyy kai asioiden olla kuitenkin ihan hyvin.

(Kirjoitin tämän jutun pätkissä erikoistyöraportin, ruoanlaiton ja muiden askareiden lomassa, joten pahoittelut mahdollisesta katkonaisuudesta ja ajatusten karkaamisesta. Asian ydin on kuitenkin siellä jossain.)

Antaa kaikkien kukkien kukkia?

Minä olen kova tyttö paheksumaan. Lauantain aikana ehdin paheksua kuskiamme, joka ei käyttänyt turvavyötä, ja raskaana olevaa naista, joka nautti alkumaljaksi skumppaa. Paheksun ihmisiä, jotka puhuvat iloisesti pilvenpolttelustaan. Hymähtelen punaisia päin kävelijöille ja kiehun sisäisesti vanhemmille, jotka antavat lastensa seistä kengät jalassa bussinpenkillä. Vähän aikaa sitten näin bussipysäkillä suloisen nuoren tytön. Sitten se heitti käytetyn nenäliinansa maahan, ja minä aloin ihastelun sijaan paheksua.

Nämä kaikki toki ovat asioita, joita kai kuuluukin paheksua. Edes vähän, eikö? Turvavyön käyttämättä jättäminen sataakahtakymppiä motarilla paahtaessa on silkkaa tyhmyyttä ja todisteet raskaudenaikaista alkoholinkäyttöä vastaan lienevät kiistattomia. Silti, mitä se minua nyppii, jos joku tahtoo leikkiä hengellään tai tehdä muuten vain tyhmyyksiä? Ei kai se minun olemiseeni vaikuta? (Paitsi roskaaminen. Ja se, jos satun istumaan likaisilla kengillä poljetulle istuimelle vaaleissa housuissa.)

Tuon paheksuntani sanallisesti julki melkoisen harvoin (Turvavyötapauksessa toin. Vastaukseksi sain saat sitten paheksua aika pitkän matkan.), mutta se vaikuttaa kuitenkin suhtautumiseeni muihin ihmisiin. Se, että paheksun jotain tekoa, ei tietenkään -ainakaan useimmissa tapauksissa- tarkoita, että pitäisin siihen syyllistynyttä ihmistä jotenkin muita huonompana täydellisenä idioottina, joka ei ansaitse elää. En kuitenkaan osaa kuvitella esimerkiksi muodostavani syvää ja rakastavaa ystävyyssuhdetta ihmiseen, joka toistuvasti tekee/puhuu/ajattelee jotain minun mielestäni sopimatonta, tyhmää ja paheksuttavaa.

Paheksuntani liittyy lähes poikkeuksetta asioihin, jotka ovat laittomia tai muuten yhteiskunnalle haitallisia. En esimerkiksi juurikaan katso pahalla yltiöpäistäkään ryyppäämistä, vaikka olen itse erittäin kohtuukäyttäjä, eikä tupakointikaan aiheuta minussa varsinaista paheksuntaa, vaikka siitä aiheutuvia hajuhaittoja inhoankin. Satun vain olemaan äärimmäisen lainkuuliainen ihminen ja odotan kauhulla päivää, jolloin minun turvallinen ja vakaa maailmani on mitään kunnioittamattomien anarkistien hallussa. Ihmiskunta on rappiolla. No joo.

Saatan olla taipuvainen liioitteluun paheksunnassani, ja kun siihen vielä yhdistetään äärimmäisen jyrkkä ja mustavalkoinen käsitys siitä, mikä on hyvin ja oikein, voin ajoittain vaikuttaa varsin kylmäkiskoiselta, kovalta ja suvaitsemattomalta, jopa pelottavalta ihmiseltä. Minä tiedän just kuka olen ja mitä tahdon, ja jos sinä olet eri mieltä, en tarvitse sua mun elämään. Noin niin kuin kärjistettynä.

Viime aikoina olen kuitenkin todennut, että saattaisi olla kanssaihmisille mukavampaa ja itsellekin rennompaa yrittää olla vähän enemmän kaikkien kaveri, avoin muiden ajatuksille ja kiinnostunut niistä vähän omasta ajatusmaailmasta poikkeavistakin ihmisistä. En tahdo tinkiä periaatteistani ja tulen aina seisomaan tiukasti omien mielipiteideni takana, mutta mitäpä se ketään haittaisi, jos en vaikka tuomitsisikaan niin herkästi muita vaan antaisin niille mahdollisuuden olla oma itsensä ja nauttisin niistä ihan sellaisina kuin ovat; mahtavina tyyppeinä, jotka olemassaolollaan rikastavat tätä palloamme.

Niin että seuraavan kerran, kun mieleeni hiipii ajatus mä en kyllä ymmärrä, miten kukaan voi ajatella noin/tykätä tosta/tehdä tolla tavalla, koitan kääntää sen muotoon onpa mielenkiintoinen tapa katsoa maailmaa, mistäköhän se kumpuaa. Ja maailma on taas parempi paikka ja niin täynnä rakkautta ja kaikki on kavereita keskenään.

(Kuvat totally unrelated, random-otoksia aamupäivän hammaslääkärireissulta.)